Eurohipit Jimi Hendrixin viimeisellä festarikeikalla

Julkaistu

MAAILMAN SUURIMMILLA ROCKFESTIVAALEILLA ISLE OF WIGHTILLÄ ELOKUUSSA 1970

Kaikkien rockfestareiden äiti on Woodstock, joka järjestettiin New Yorkin lähellä elokuussa 1969. Seuraavana vuoden elokuun lopulla järjestettiin Euroopan Woodstock Englannin kanaalissa olevalla Isle of Wightin -saarella.

Talven aikana seurasimme festivaalien valmisteluja New Musical Expressin ja Billboardin kautta. Festareille ilmoittivat tulevansa monet Woodstockin esiintyjät ja lisäksi sen hetken Euroopan kuumimmat nimet: Jimi Hendrix, Chicago, The Doors, The Who, Miles Davis, Joan Baez, Joni Mitchell, Bob Dylan, Jethro Tull, Sly & the Family Stone, Ten Years After, Emerson, Lake & Palmer, Free, Procol Harum, Melanie: Leonard Cohen, Taste, Lovin’ Spoonful, Donovan, The Moody Blues, Richie Havens, Kris Kristofferson jne.

Jokaisen arvonsa tuntevan eurooppalaisen hipin oli päästävä elokuun lopulla 1970 Isle of Wightille. Opintojen loputtua keväällä lähdin kesäksi tienaamaan rahaa Ruotsiin. Festarimatka päätettiin tehdä liftaamalla. Talven aikana olimme miettineet paljon, mikä oli paras tapa kuljettaa liftireissulla tavaroita. Kokeilujen jälkeen päädyimme merimiessäkkeihin. Tehtiin noin kaksi metriä pitkä ja halkaisijaltaan 60 cm leveä harmaa palttinakangaspussi, jonka suu sidottiin kiinni ja liitettiin kantoasennossa narulla pohjaan. Päivällä oli helppo kantaa olkapäällä. Maatessa pussin suu oli selän alla ja pohjalla olevat tavarat olivat tyynynä. Näin tavaroita oli mahdoton varastaa herättämättä nukkujaa.

Lähdimme matkaan ystäväni Ilarin kanssa ensimmäisen Ruisrockin jälkeen Turusta Ruotsin laivaan ja liftaamaan Ruotsin ja Tanskan läpi Esbjergiin ja sieltä laivalla Englantiin. Liftin saanti kahdelle miespuoliselle pitkätukalle oli Ruotsissa mahdotonta. Kun olimme odottaneet kyytiä Tukholman lähellä 8 tuntia, jakaannuimme. Sovimme tapaavamme Esbjergin satamassa päivittäin tuntia ennen laivan lähtöaikaa. Sain aika hyvin kyytejä ja aamuyöllä olin Esbjergissä. Loppumatka sujui paikallisen johtajan kyydissä, joka tarjosi vielä yöpaikan ja seuraavan päivän ruuat. Matkantekoani helpotti kotona tehty iso peukalo, joka oli maalattu liikennemerkkimaaleilla. Peukalo näkyi kauas hyvin myös yöaikaan ja herätti hilpeyttä.

Odottelin satamassa matkakumppaniani. Kello tuli 15.00, Ilaria ei näkynyt. Vihdoin vähän ennen laivan lähtöä klo 16.00 kurvasi satamaan auto ja siitä nousi tuttu hippi. Kiireesti liput laivaan ja kannelle sauhuttelemaan.

Seuraavana aamuna saavuimme Harwichiin. Englannin tulleja oli varoitettu festivaalikansasta. Meidät otettiin heti tullijonosta takahuoneeseen. Alkoi kaksi tuntia kestänyt tarkastus. Jokainen vaatekappale käytiin läpi, ettei niihin ollut liotettu LSD:tä. Piti riisuutua alastomaksi, jota persreijästä voitiin etsiä huumeita. Ainoa paikka, jota tullimiehet eivät tajunneet katsoa, oli järjestelmäkameran objektiivin takana. Kun mitään ei löytynyt, veivät tullimiehet meidät kaupungin ulkopuolelle hyvälle liftipaikalle, josta saatiin nopeasti kyyti Lontooseen.

Pari päivää kovassa poliorokotuksen aiheuttamassa kuumeessa Lontoossa rockin pyhillä paikoilla ja sitten nokka kohti Southamptonia. Lontoosta saatiin lifti festareille menevien paikallisten hippien kyydissä. Jo Southamptonin satamassa alkoi ruuhka ja päästiin yön aikana tupaten täynnä olevalla laivalla Isle of Wightille. Saaren satamasta oli kuljetus festivaalialueelle. Kolmen päivän festarilippu maksoi 30 puntaa.

Perjantaiaamuna kävimme ostamassa aamiaista ja tutustumassa festivaalialueeseen. Oli iso alue. Nummelle ja mäkeen monen neliökilometrin alueelle oli levittäytynyt eri puolita maailmaa tullutta värikästä väkeä. Siirsimme leiripaikan mahdollisimman lähelle lavaa. Olimmehan tulleet esisijaisesti kuuntelemaan maailman parhaita rockyhtyeitä. Musiikki kuului hyvin. Oli unohtumaton nautinto maata merimiessäkki pään alla ja kuunnella esiintyjiä, joiden levyjä oli vuosittain valittu viikonloppuisin tehtyihin maailmaan TOP 50:iin.
Paikka alkoi perjantaina täyttyä. Järjestäjät olivat varautuneet noin 100 000 tulijaan. Kun kansaa tuli 600 000 ihmistä, oli se kokemattomille järjestäjille katastrofi. Lipunmyynti oli pakko lopettaa, koska myytäviä lippuja ei ollut ja paikalle tulleet liputtomat ihmiset tunkeutuivat sisään särkemällä festivaalialueen ympärillä olleen aidan. Viikonlopuksi varatut ruuat oli syöty jo perjantaina. WC:t olivat täynnä. Eri puolille festarialuetta syntyi valtavia jätevuoria ja tilapäisiä vessoja.

Omalle paikalle takaisin löytäminen festivaalikentällä tuntui mahdottomalta ilman erilaisia isoja tuntomerkkejä. Kaikesta huolimatta festarikansa eli rauhan ja rakkauden tunnelmissa. Kaikki olivat toisilleen ystävällisiä lukuun ottamatta häiriköimään tulleita Hells Angelseita.

Sykähdyttävämpiä hetkiä oli, kun koko puolimiljoonainen porukka lauloi yhdessä Lennonin ”Give peace a change” kädet ylhäällä itseään musiikin tahtiin huojuttaen sormet rauhanmerkeissä. Toinen tähtihetki oli the Whon esiintyminen lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Our genereation ja muut Who:n hitit panivat festarikansassa hirveän vauhdin päälle.

Lauantaiaamuna järjestäjillä ei enää ollut mitään myytävää. Oli lähdettävä ostamaan ruokaa lähikylistä. Käveltyämme noin viisi kilometriä tultiin kylään, jossa oli kauppoja. Kylän ensimmäinen kauppa oli suljettu. Hyllyt ammottivat tyhjyyttä. Seuraava kauppa oli samoin tyhjä. Menimme satojen muiden ihmisten kanssa kolmanteen kauppaan. Kauppias myi järjestään hyllyjä tyhjäksi. Vuorollamme saimme ostetuksi pahvilaatikollisen erilaista ruokaa. Olimme onnellisia ja kannoimme aarteemme festivaalialueelle, jossa jaoimme osan lähellämme istuville. Kun sanoimme olevamme Suomesta, kukaan ei ollut koskaan kuullut paikasta, saati olisi tiennyt missä se oli. Normaali vastakysymys oli: Is it somewhere in Scotland?

Väkeä ahtautui joka paikkaan. Perjantaiaamuna varaamillemme makuupaikoillamme oli lauantai-iltana 20 ihmistä enemmän. Kuin sillit suolassa kuuntelimme musiikkia. Tungoksessa joku kähvelsi taskussa olleet punnat. Onneksi olimme tehneet varsinaisille rahoillemme alushousujen sisäpuolelle jemmataskut. Sunnuntaiaamuna rahanvaihtoon. Suomen markka ja sen kurssi oli täysin tuntematon rahanvaihtajalle. Pitkän tinkimisen jälkeen saatiin vaihdettua pari sataa markkaa puolella kurssilla, jotta pääsimme pois saarelta.

Maanantaiaamu oli harmaa. Pääosa porukasta oli jäänyt saarelle yöksi, koska sieltä ei sunnuntaina kerta kaikkiaan päässyt pois. Kilometrien pitkät bussia odottelevien jonot pakottivat meidät ja tuhannet muut kävelemään noin 10 kilometrin matkan satamaan. Oli varsinainen kansanvaellus, kun tien täydeltä silmänkantamattomiin vaelsi värikästä hippikansaa.

Olimme onnellisia päästyämme Southamptonissa Le Havreen menevään laivaan. Matka jatkui Pariisin kautta Euroopan hippien Mekkaan: Amsterdamiin. Dam Squarella viikon oleskelu riitti antamaan oivalluksen, että hippi-ideologia ei ollut sitä, mistä olin unelmoinut. Kotimatkalla pysähdyimme Hampuriin, jossa kävimme Rolling Stonesin konsertissa.

Festareiden jälkeen tuli suruviesti. Isle of Wight jäi Jimi Hendrixin viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi. Lehdistä saimme lukea Jimi Hendrixin tehneen itsemurhan. Olin nähnyt Jimi Hendrixin esiintyvän vuonna 1967 Helsingin Kulttuuritalossa. Istuimme Kultiksella ensimmäisessä penkkirivissä, noin 1,5 m Jimistä. Oli unohtumaton esitys lähietäisyydeltä katsottuna ja kuunneltuna. Konsertin loputtua nappasin Jimin mikistä lentorahtilipun. Se aarre on edelleen olemassa. Isle of Wightillä esiintyi aivan toinen henkilö kuin Helsingissä. Kun esitys vihdoin alkoi, oli musiikki loppuun palaneen henkilön hirveältä kuulostavaa vingutusta.

- Ilkka Ronkainen
TUOREINTA TURINOINTIA

"Syöksyin raivokkaasti teltasta ulos raviradan halkaisevalle ojanpientareelle ja kehostani poistui suihkuna jokunen illan aikana nauttimani juoma."

"En ollut koskaan kokenut mitään vastaavanlaista ja myös sotajoukkoni pussukoiden perukoilta halusi tulla välittömästi katsomaan mistä on kyse."