Pantsen Ilosaaripäiväkirja – osa 2 – sunnuntai

Ylös ja ulos. Raviradan reunalla törmään tuttuun kaveriin Hapaan. Pitkäksi venyneen turinoinnin vuoksi kirkko ja The Irrationals jäävät väliin. Siispä valun suoraan päälavan ravitsemusalueelle odottelemaan Arto Tuunelaa ystävineen saapuvaksi. Mies on luotsannut alun perin studio-sooloprojektina syntyneen Pariisin Kevään neljässä vuodessa tyylikkäästi Suomen poptaivaan huipulle. Keikkojen biisilistan olemuskin on kehittynyt PMMP:mäiseksi. Jokainen biisi on hitti tai jostain tuttu ja viimeistään kertosäkeessä on pakko laulaa mukana.

Kyseessä on mulle kolmas kerta kyseisen yhtyeen keikalla tänä vuonna, joskaan joukossa ei ole vielä yhtään festarikohtaamista. Yhtyeen valtavan Ilosaaressa 2010 nähdyn ensiesiintymisen (Sai miehen kyyneliin toim. huom.) muisteleminen saa edelleen käsikarvat pystyyn, joten odotukset ovat kovat. Kovat ovat myös orkesterin vastaukset.

Ei keikkaa ilman gorillaa.

Heti ensimmäisen veisun jälkeen on siirryttävä nestemäisen ravinnon nauttimisen sijasta maksimoimaan henkistä ravitsemusta mahdollisimman lähelle lavaa. Edellisen festaripäivän aiheuttaman herkän olon ja Pariisin Kevään esityksen välinen dynamiikka hipoo nimittäin täydellisyyttä.

Melodiat ja äänimaailma tuntuvat selkäpiissä: Kylmät väreet valtaavat kehon koko keikan ajaksi. Eeppinen tunnelmointi ja polkevat kompit yhdistyvät virtaavaksi energiaksi, joka kanavoituu näkyvimmin kitaraa hakkaavan Artturi Tairan fyysisen preesensin kautta. Kukaan yleisössä ei sano elämälle ei, hetki on siihen aivan liian uplifting. Nastaa. Jalat osuvat maahan vain synisti Ilari Kivelän totutun vaivaannuttavien / tahallisen puolivillaisten välispiikkien aikana. Toisaalta nuo jonninjoutavat jolotukset tuovat muuten niin vavahduttavaan kokemukseen samalla ripauksen inhimillisyyttä ja perus-suomalaisuutta. Ehkä juuri ne tasapainottavat kauniin naiivia kuulautta ja täydentävät Pariisin Kevään elämänmakuisen tunnelman huippuunsa.

Hieman rauhallisemman tunnelman äärelle kokoonnutaan YleX-teltassa, jossa ruotsalainen folk-tapaus First Aid Kit on tullut lihaksi. Kitaran varressa operoivan Klaran ja koskettimia hoitelevan isosiskonsa Johannan tukena on ruotsalaiseen tapaan tyylikäs ja komea jätkä rummuissa. Söderbergin neitojen pienieleinen haikeilu täyttää teltan herkkyydellä. Laulut ovat toimivalla tavalla pinnassa ja voi elämä miten ne soi keskenään. Stemmojen harmoniat sulattaa paatuneenkin sydämen. Meikällä on taas kyynel silmässä.

Klara Söderberg ja long haired drummer of the band.

Miellyttävän useaan otteeseen mimmit rokkaavat, vaikkeivät varsinaisesti rokkaakaan. Mm. rikkaan Lion’s Roar-kipaleen aikana pieni kasvaa suureksi täyttäen sydämen tunteella. Tulee äkillinen tarve rakastua. Tai ainakin huutaa jotain rakkauteen liittyvää kalliolla, jonne heili ei koskaan saapunukkaan. Shown jälkeen päässä soi neitien folkkiutta alleviivaava, mutta saatanallisen ihana Emmylou. Tarttuvan hitin ovat tehneet. Julistaisin First Aid Kitin vedon Ilosaaren tämän vuoden ykkösvedoksi, mutta illan mittaan on luvassa ainakin paperilla sen verran kovaa höykytystä, että vielä on pidettävä lärvi soukassa.

Jotta musiikillinen ravintoympyrä pysyisi suositusten mukaisena, joudun skippaamaan suorilta muuten mielenkiintoisen folkduo Evan & Manun. Vaihtoehtoina pahat bileet joko balkanilaisen Goran Bregovicin tai Berliini-teknon ylikersanttien, Modeselektorin kanssa. Hätäinen valinta kohdistuu jälkimmäiseen. Valitettavasti.

Käsien takana voit nähdä miehen hymyilevän.

Koetan vaihtaa paikkaa yleisössä, koetan korvatulpilla ja ilman. Nostan nyrkin ilmaan, tamppaan jalkaa. Ei auta. Vaikka diggaajia riittää ympärillä, Modeselektorin jytä ei tunnu purevan meikäläiseen näissä olosuhteissa. Epäilen kyseessä olevan jytäbändin sunnuntaisyndrooma. Sama homma kun Provinssin Justice-setin kanssa. Artistin keikka ensimmäisen päivän yöllä olisi ollut se ultimaattinen spektaakkeli. Sama setti sunnuntai-iltapäivän ja -illan välissä tuntuu väsyneeltä. Asiat, jotka ovat nousuhumalassa hauskoja, eivät krapulassa välttämättä saavuta samaa terää. Toki aikataulutus on haasteellinen homma. Bändit kun käy muuallakin keikalla, kun siellä missä mä olen.

Ehkä lohtu löytyy Black Starin keikalta. Ex-Mos Defin, nyk. Yasiin Beyn ja Talib Kwelin duetto kun on loihtinut yhdessä ja erikseen joitakin koko planeetan hienoimmista rap-kappaleista. Vielä keikan alussa lavalla ja yleisössä on kuitenkin melko väljät fiilarit. Siirryn kaljallaravitsemusalueelle. Kovia stygejä kyllä satelee. Tulee Get By. Vibat eivät vieläkään nouse kattoon. Tulee Definition. Edes “1 2 3 Mos Def & Talib Kweli” – loilottelu ei riitä. Keikka pysyy läpi linjan melko latteana rutiinisuorituksena.

Onneksi mielenkiintoisimman oloinen setti on säästetty Chisua vaille viimeseks. Anthony & The Johnsons ja Joensuun Kaupunginorkesteri kuulostaa ideana lähes maksimoidun loistavalta yhdistelmältä. Herkkyyttä ja voimaa. Minimaalisuutta ja jylhyyttä. Mösjöö Hogartyn upeaa tulkintaa ja sielukasta orkesterisointia.

Kymmenisen minuuttia myöhässä lavalle nouseva Anthony sulkeutuu saman tien huutavan yleisön suosioon. Suuri muodoton kaapu, johon hän on verhoutunut, tuo jonkun Muumi-hahmon mieleen. Sen pohtiminen keskeytyy siihen paikkaan. Ukko avaa suunsa. Kerrassaan värisyttävää.

Anthony ja valkoinen kapellimestari herkistivät Ilosaaren.

Tunkeudun lähemmäs eturiviä, sillä syystä tahi toisesta esitys on valitettavan hiljainen. Orkesteri ei jyrise, niinkun luulis ja herran muutenkin värisevä laulu jää ikävästi muiden lavojen ja humalaisten pitämän epämääräisen äänimassan alle. Vieressä typynsä kanssa fiilistelevä mies pyytää kaverilleen jotain selvittävää kundia puhumaan hiljempaa. Koskaan aiemmin en oo ollut festarikeikalla jossa pyydettäis oleen hiljempaa, mutta tässä tapauksessa se oli ihan ymmärrettävää. Anthony pitää alussa antamansa lupauksen soittaa lähinnä rauhallisempia kappaleita. Nostettava on ainakin Hope There’s Someone ja Cripple and the starfish, joiden kauneutta on näin yksinkertasen miehen hankalaa ylistää sanoin. Kyyneleet vieköön viestini.

Illan viimeisenä tähtenä tuikkii Chisu, joka kertakaikkiaan loistaa lavalla. Karismaattinen nainen vaikuttaa vilpittömän onnelliselta festariaikataulun kunniapaikasta ja yleisönsä hurmoksellisista reaktioista. Ihmisjoukkion muodostama sytkärien ja puhelimien valomeri on upea keikan ja Ilosaarirockin päätös. Päässä soi silti edelleen Emmylou ja First Aid Kit jää tämän vuoden keikoista tiukimmin kiinni sydämeen.

Siinä kaikki. Meikämannen tämänvuotiset festaripäiväkirjat on todennäkösesti takana. Välillä täytyy hoitaa muitakin hommia, välillä ei.

Jos sä muistat jotain mistä tahansa festareista, ni käy osallistumassa ennen sunnuntaita kesäkisaan etusivulta. Hyvästä kirjoituksesta voit saada kaksi piljettiä Szigetiin ja pääset jatkaan festarikesää vielä elokuussakin. Unkarissa.

Soronoo.

-Pantse

Tämäkin tumma hahmo nähdään Szigetissä.

TUOREINTA TURINOINTIA

"Syöksyin raivokkaasti teltasta ulos raviradan halkaisevalle ojanpientareelle ja kehostani poistui suihkuna jokunen illan aikana nauttimani juoma."

"En ollut koskaan kokenut mitään vastaavanlaista ja myös sotajoukkoni pussukoiden perukoilta halusi tulla välittömästi katsomaan mistä on kyse."